25.1. – 3.2.2025 / Salir – Castro Verde

 

Salir - > Silves - > Portimao - > Ecopark, Alportel - > Miradouro de Alcaria do Cumo - > Ponte Fluvial da Ribeira de Odeleite - > Castro Verde

Verkkaista etenemistä taasen. Viivyimme Salirissa kaksi yötä, samoin Silvesissä ja Ecioarkissa. Sää on ollut vaihtelevaa, enimmäkseen aika kovaa pohjoistuulta, hetkittäin aurinkoista, ja sadetta ja ukkostakin on ollut.

Kättä kävin näyttämässä Portimaossa, kuvat otettiin ja kaikki hyvin. Murtuma parantunut, mutta ranne jäykkä ja tohtorin mielestä ”very swollen”. Tohdin olla hänelle päin naamaa eri mieltä, se on vain vähän turvoksissa, mutta sellainen merkintä jäi kuitenkin lääkärinlausuntoon. Fysioterapiaa tarvitaan ja tietenkin hän halusi, että kävisin heidän sairaalassaan fysioterapeutilla. Kieltäydyin ja sanoin hoitavani sen omin avuin eli toisin sanoen fysioterapeuttikälyni antamin ohjein.

Tällä pätkällä saimme nauttia yhdestä hienoimmista yöpaikoistamme ja mielenkiintoisesta ateriahetkestä pienessä kyläravintolassa.

25.1. Päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi Salirin ilmaiseen matkaparkkiin, koska Boliquiemen kaasutankkauspaikan toimivuudesta ei saatu mitään tietoa. Hienot maisemat ja ulkoilumaastot ja oikein hyvä WiFi, sähkö ja kaikki ihan ilmaista. Tosin suihkut käytössä vain arkisin, mutta se ei meitä haitannut.

Edessämme oli saksalainen pariskunta Carthagollaan. Mies kiikutti Karille korkeamman jakkaran kylkien kiillotukseen ja niiltä tiimoin pääsi jutulle. Ja sitähän piisasi! Heillä oli myös pulma Blaupunkt-navigaattorin säätietojen kanssa ja sitä kävin heidän autossaan ihmettelemässä. Eihän siitä mitään tullut, en löytänyt vikaa (elämäni päivänä en ole nähnyt sellaista navigaattoria!), mutta koska ilmeisesti saksankielistä juttuseuraa löytyy kohtalaisen harvoin, minulla meni sillä reissulla melkoisesti aikaa. No, mukava oli jutella ja ruoste saksankielestäni alkoi karista!

Uskomattomia nämä kalloiden värit! 

Katsoimme hiihtokilpailuja ja kävimme kävelyllä hienoissa mäkimaisemissa. Huomasi, että vettä on täälläkin tullut valtavasti, sillä sivuteiltä oli valunut paljon hiekkaa ja soraa kulkemallemme kapealle asfalttitielle. Aurinkokin välillä vähän paistoi ja saatoimme istuskella ulkosalla auton vieressä.

26.1. Sateinen, tosin lämmin päivä. Tupasilla, hiihtokilpailuja.

27.1. Aamulla sadetta ja kova tuuli! Boliquiemissa ei vieläkään kaasua saatavilla! Hassu sattuma, sama saksalainen matkailuauto, joka oli viimeksikin yrittämässä kaasutankkausta, oli taas paikalla ja vilkutteli Karille.

Aurinko alkoi pastaa, mutta tuuli puhalsi edelleenkin tosi kovaa. Yritimme kolmelle eri camping-alueelle, mutta vasta neljännelle – samalle Silvesin Castelo-matkaparkille mahduimme. Taisipa olla viimeinen vapaa paikka!

Ovellemme koputeltiin, ja siellähän oli Olhaossa tapaamamme suomalaispariskunta. Olivat valitettavasti flunssaisia, joten seurustelu jäi hyvän välimatkan päästä jutusteluun. Mukava oli höpistä, ja sovimme vaihtavamme kirjoja. Suomenkieliset ovat täällä aika lailla kiven alla. Muutamilla camping-alueilla on kirjanvaihtohyllyt, mutta suomalaisia kirjoja on melko harvoin saatavilla.

8.1. Aamulla 12 astetta lämmintä. Kova, kylmä tuuli piti meidät sisällä. Iltapäivällä aurinko vähän lämmitti (16 astetta), mutta yrityksestä huolimatta ulkona ei tarjennut istuskella. Kävimme kävelyllä.

29.1. Hurautimme Portimaoon. Lääkärille oli aika klo 11.15. Tällä kertaa kaikki kesti ja kesti. Lääkärille – odotusta. Röntgeniin – odotusta. Lääkärille – odotusta. Meni yli kaksi tuntia, ennen kuin selvisin sairaalasta ulos. Lopputuleman kerroinkin jo tuolla alussa.

Ajoimme kaupungin rantaan parkkikselle ja kävimme syömässä WOK-ravintolassa, jossa olimme käyneet jo aiemmin Timon kanssa. Herkkua oli kuten viimeksikin monenlaista ja varsinkin Kari oli lähes hurmiossa kaiken merenelävien tarjonnasta. Minä nautiskelin erilaisista friteeratuista ”kiinalaisherkuista”. Ei kovin terveellistä, mutta harvoin niistä pääsee nautiskelemaan.

Enpä ole tullut ajatelleeksikaan: 
"Sinulle käsi"

Vatsat täynnä kävimme läheisessä kiinakaupassa ostamassa lisää rannetukia. Täällä ne (oikein hyvät) ovat edullisia, ja meillä oli muutama tuliaistilaus niistä.

Tuuli oli kova, voimassa oli punaiset varoitukset tuulesta ja aallokosta merellä. Oranssia varoitusta sateesta ja tulvista. Päivällä saimme niskaamme sadekuuroja, aika lämmintä kuitenkin. Illalla/yöllä kova ukkonen.

30.1. Edelleen kovaa tuulta, punaiset varoitukset edelleen voimassa. Saimme vihdoin viimein kaasua Boliquemista! Olimme jännänneet viimeisen kaasupullomme riittävyyttä, mutta itse asiassa siinä on vieläkin kaasua kirjottaessani tätä 3.2!

Ajoimme viime talvelta tuttuun Ecoparkiin Alportelissa. Vielä mahduimme, mutta kovin montaa tyhjää paikkaa ei ollut jäljellä. Aurinko paistoi, jopa 19 astetta lämmintä. Tuuli oli kova, virittelimme tuulisuojan ja siinä tarkenimme istuskella.

31.1. Viileä aamu, vain 7 astetta lämmintä. Päivällä lämpeni 15 asteeseen, aurinkoista. Pesimme koneellisen pyykkiä. Paistattelimme päivää.

1.2. Taas viileä aamu, puolipilvistä. Ajoimme 35 kilometriä upealle näköalapaikalle, Miradouro de Alcaria do Cumolle. Viimeiset parikymmentä kilometriä kippuraista, mäkistä ja kapeaa tietä noin 20-30 kilometrin tuntivauhtia mahtavissa maisemissa. Kuski sai pitää kielen keskellä suuta. Onneksi vastaantulevaa liikennettä ei juurikaan ollut – eipä kyllä ohittajiakaan!

Taisipa olla yksi hienoimmista yöpymispaikostamme, toden totta. Uskomaton maisema! Jonkin aikaa tarkenimme istuskella auringossa ulkosalla, mutta sitten piti siirtyä sisätiloihin. Hetken aikaa sisällä lämmiteltyäni piti taas mennä ulos katselemaan maisemaa.

Soitin henkilökohtaiselle fysioterapeutilleni WhatsApp puhelun ja sain erinomaiset ohjeet käden kuntoutukseen. Nyt vain k-ä-r-s-i-v-ä-l-l-i-s-y-y-t-t-ä…

2.2. Sitten ruhtinaalliset 13 kilometriä seuraavaan mielenkiintoiseen paikkaan Ponte Fluvial da Ribeira de Odeleiteen. Pienen kyläravintolan alapuolella jokimutkassa on alue, johon voi parkkeerata. Niin, paitsi jos joki tulvii, kuten oli käynyt noin viikko sitten. Koko se alue, jossa automme olivat, oli ollut veden alla!

Nurmikko oli täynnään pienen pieniä valkoisia kukkasia, ihan säälitti ajaa niiden päälle. Ilmeisestikin sunnuntaipäivän kunniaksi ravintolan edustalle alkoi saapua farmariauto toisensa perään. Lieneekö ravintolassa ollut juhlat (porukka ei kylläkään juhlavaatteissa) vaiko vain kyläläisten yhteinen sunnuntaitraditio.

Ravintolan omistajien pikkuinen virkeä koira kierteli meidän matkailuautojen luona tervehtimässä kaikkia halukkaita. Muutaman auton päässä oli suuri (arveluni mukaan) rottweilerin ja labbiksen sekoitus-uros. Sillä oli hassu tapa urista/laulaa vähän väliä. Se ei todellakaan haukkunut, eikä ulissutkaan, vaan piti aivan omanlaista konserttiaan.

Paikallisten poistuttua autoillaan (!) menimme ravintolaan kyselemään ruokaa. Oven pielessä istui pikkuruinen todella vanha nainen tekemässä jotakin kirjontatyötä. Pieni poika, ehkä noin nelivuotias, kulki ahkerasti vilkkulenkkareissaan ravintolan takahuoneen (juhlapuolen) ovesta sisään ja ulos ja kantoi sieltä pois astioita, pulloja ja paperisia pöytäliinoja ja ties mitä.

Vanha papparainen tuli tiskin taakse ja sain portugaliksi tilatuksi meille ruokaa – ruokalistaa ei ollut. Jotain jäi hiukan epäselväksi… pyysin ensin possua, mutta pappa alkoi puhua kanasta, joten sanoin, että kanaa… luulin, ettei possua ollut. Sitten tietysti ranskalaiset, salaatti ja talon punaviiniä.

Ensin meille kannettiin leipää, paikallista kinkkua, makkaraa ja voita. Niin, ja punaviiniä. Sitten tuli suuri kulhollinen herkullista salaattia. Seuraavaksi iso läjä grillattua lihaa: possua ja puolikas kanaa. Jep jep. Ja sitten aivan herkulliset ranskalaiset ja oliiveja. Olihan siinä syömistä! 24 euroa. Hedelmäkori kannettiin vielä pöytään lopetellessamme, mutta hedelmille ei enää vatsassa ollut tilaa.

Pyysin saada jututtaa sitä pikkupoikaa ja ujosti hän tuli tervehtimään. Kehuin häntä ahkeraksi ja annoin neljä euroa ”palkkaa”. Kyllä silmä kirkastui ja tuli kiire mennä keittiön puolelle kertomaan asiasta kaikille. (Päättelin, että paikkaa piti perhe, ainakin kolme sukupolvea ja sitten vielä se isoäiti.)

Naapuripöytään tuli hollantilaispariskunta, joiden kanssa juttelimme. Kävi ilmi, että heilläkin oli ollut purjevene ja olivat purjehtineet mm Norjassa ja asuneetkin siellä.

3.2. Teki mieli jatkaa matkaa. Ensin taas niitä upeita kapeita serpentiiniteitä, sitten mäet loivenivat hitusen ja maisema muuttui lähes autiomaan oloiseksi. Oli tarkoitus jäädä Almadovarin matkaparkkiin, mutta se oli täynnä. Jatkoimme siis Castro Verdeen, yhteensä 66 kilometriä.

Mantelipuita...

...ja "kummituspuita"

Autiomaata...

Tilaa oli, melkein lähinaapureina suomalaispariskunta. Alueella on myös ainakin toinen suomalaisporukka, 7-luokkalainen poika oli äitinsä kanssa ”kotikoulussa” yhteistilassa.

Tämä on oikein mukava ja edullinen alue, jäämme tänne ainakin pariksi päiväksi. Minne sitten – kuka tietää?